fbpx
Avoinna

24/7

Asiakaspalvelu
MA-TO
11.30-13.00  ja
16.30-18.00

p. 050 4080 280 / 040 092 5858

Artun tarina

Kategoriat:

Ensimmäinen kirjoitukseni katosi internetin ihmeelliseen maailmaan, joten aloitetaanpas alusta ja pyritään pitämään teksti vähän lyhyempänä. Jotta lukijat tuntisivat kirjoittajan, niin avaan vähän tapahtumia lapsuudesta tähän päivään ja syitä siihen, miksi työskentelen liikunnan parissa.

Perustiedot: 28-vuotias, Varkaudesta kotoisin, 2 poikaa & avopuoliso. Power4Lifen liikunnanohjaajana maaliskuusta 2019 lähtien.

Olen ollut todella energinen ja liikkuvainen lapsi pienestä pitäen ja ensimmäinen virallinen harrastukseni oli vauvakirjan mukaan jalkapallo, joka alkoi kesällä 1995 (4,5-vuotias Arttu). Väitän kuitenkin, että varsinainen jalkapallon harrastaminen alkoi toisella luokalla ja se on ollut alusta asti todella tärkeä ja suurta kuvaa näyttelevä tekijä elämässäni.

Yläasteelle siirtyessä mukaan tuli myös salibandy, joka oli tuolloin lähes yhtä tärkeä kuin jalkapallo. 14-vuotiaana mopot alkoivat kiinnostaa ja vanhempien linjaus oli se, että mopon voi tottakai ostaa, kunhan vaan hankkii rahaa sitä varten. Aloin jakamaan lehtiä ja muistan, että lehdet jaettiin aina keskiviikkoisin ja lauantaisin. Keskiviikkoisin koulun jälkeen lajittelin n. 200 talouden lehdet kiireellä, siitä syöksyin jalkapallotreeneihin, joiden jälkeen oli tietenkin vielä salibandytreenit. Treenien jälkeen oli vuorossa vielä lehtien jakaminen ja valmista tuli yleensä klo 23-00 välillä. Läksyt oli muuten joka torstai tekemättä.

Yläasteen päätyttyä oli aika suunnata jatko-opintoihin. Liikunta kiinnosti, pänttääminen ei. Lukio ei siis ollut vaihtoehto. Opinto-ohjaajani ehdotti liikunnanohjaajan opintoja Tanhuvaarassa sekä nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajan opintoja Partaharjulla, jossa voisi suuntautua liikunnanohjaajaksi. Tanhuvaaran pääsykokeet menivät aivan vihkoon, kun pieni ysiluokkalainen ei ollut kovinkaan valmistautunut ja muut hakijat olivat aikalailla täysi-ikäisiä ja huomattavasti valmiimpia testien jokaiseen osioon.

Onneksi Partaharjulla pääsykokeet menivät paremmin ja sain sieltä opiskelupaikan. Ensimmäinen muutto kotoa tapahtui siis jo 15-vuotiaana ja suuntana oli Pieksämäki ensimmäistä kertaa. Opiskeluaikana urheilu ja etenkin jalkapallo jäi ensimmäistä kertaa elämässä aikalailla taka-alalle. Kaverit ja mm. musiikki veivät kaiken mielenkiinnon.

2011 ja 2013 ovat tärkeimmät vuodet elämästäni, koska poikani ovat syntyneet tuolloin ja nämä päivämäärät on nakutettu myös paidan alle iholle.

Keväällä 2012 olin ollut pienen pätkän ilman työtä ja sain ilmoituksen Alapihan koululta Leppävirralta, jossa tuolloin asuin, että koululla olisi koulunkäynnin ohjaajan työ tarjolla TE-toimiston tukemana. TE-toimistosta neuvottiin olla ottamatta paikkaa, sillä kunnalle olisi miltei mahdoton työllistyä jakson päätyttyä. Sohvalla pötköttely ei ole koskaan ollut mun juttu, joten päätin ottaa paikan vastaan ja päätin, että työt tehdään niin huolella, että syksyllä työt jatkuvat. Ja niinhän siinä kävi. Silloinen rehtori ja esimieheni oli tyytyväinen työpanokseeni ja palkitsi syksyllä tarjoamalla työsopimusta.

Työskentelin seuraavat kaksi lukuvuotta pienryhmässä, jossa oli hyvin monipuolinen ryhmä. Jokaiselta oppilaalta löytyi omanlaiset oppimisvaikeudet ja ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun turpaan tuli väärinkäsitysten takia. Tuo opetti paljon siitä, että asiat on pakko pystyä näkemään monella eri tapaa ja kaikki mahdolliset tekijät on otettava huomioon.

Syksyllä 2014 hain opiskelemaan Mikkelin ammattikorkeakouluun Yhteisöpedagogiksi ja pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan jo heti seuraavana keväänä. Opinnoista mieluisimpia oli eritysryhmiin ja -pedagogiikkaan liittyvät opinnot ja olin aivan varma, että näiden parissa tulen työskentelemään vielä pitkään. Ei muuten pitänyt paikkaansa.

Syksyllä 2015 muutin töiden perässä Pieksämäelle ja opinnot jäivät hieman toissijaisiksi. Työskentelin Suomen Punaisella Ristillä pakolaisohjaajan työssä ja pääsin käyttämään ensimmäistä kertaa työssäni englantia päivittäin. Työ oli myös monella muulla tapaa todella antoisaa, mutta koska työ oli vain tilapäinen – päädyin töihin takaisin koulumaailmaan syksyllä 2016.

Työskentelin nuorten mielenterveyskuntoutujien parissa koulun ja oppilaskodin välillä. Ensimmäinen vuosi oli todella antoisa, mutta keväällä 2018 aloin olla henkisesti todella väsynyt ja työasiat pyörivät myös vapaa-ajalla mielessä. Saatoin treenata 10 kovaa treeniä viikossa ihan vain siksi, että ajatukset olisivat muualla. Ei ehkä ihan paras ratkaisu.

Samana keväänä sain päähänpiston, että hakisin opiskelemaan Vierumäelle Haaga-Helia ammattikorkeakouluun liikunnan ja vapaa-ajan koulutusohjelmaan. Vilkaisin edellisvuoden hakutilastoja ja hakijoita oli ollut 1150. Siis 1150.

Sain kutsun pääsykokeisiin ja katselin ympärilläni olevia jännittyneitä, selkeästi nuorempia hakijoita. Sain tästä itsevarmuutta. Sitten liikuntasaliin asteli kameraryhmä, joka dokumentoi erään taitoluistelijalupauksen pääsykokeita. Tästä ei kuulemma tarvinnut ottaa yhtään lisäpaineita. No ei varmasti kukaan ottanut. 😀

Pääsykokeet menivät aivan nappiin ja olin aika varma, että pääsen toiselle päivälle mukaan. Tästä huolimatta jännitti kuitenkin aivan törkeän paljon, koska tiesin tason olevan korkea ja päivän mittaan halu päästä opiskelemaan oli vain kasvanut. Pääsin toiselle päivälle, joka sujui myös mainiosti ja ajattelin, että parhaani olen varmasti tehnyt.

Syksyllä 2018 sitten kurvailinkin ekaa kertaa Vierumäelle opiskelemaan ja se vasta jännittikin. Mutta pakko kehua sen verran meidän ryhmää, että on ollut ihan huikeaa kuulua tuollaiseen porukkaan nyt ensimmäisen lukuvuoden verran aivan ensimmäisestä päivästä lähtien.

Keväällä 2019 sain vinkin kaveriltani, että Power4Life hakee liikunnanohjaajaa. Vaikka opiskelut olivat kesken, niin ajattelin hakea paikkaa, koska pienellä paikkakunnalla vastaavia paikkoja tulee aika harvoin auki. Sitten maaliskuussa jo aloitinkin Powerilla ja reilut kaksi kuukautta tätä uraa on kirjoitushetkellä takana.

Nyt sitten saan työskennellä alalla, joka on ollut pienestä pojasta asti lähellä sydäntä. Ei paljon kiitollisempi olo voisi olla.

Pakko sanoa vielä se, että Power4Life on ollut työpaikkana ja -ympäristönä todella viihtyisä ensimmäisestä päivästä lähtien, sillä asiakaskunta on todella lämmin ja positiivinen. Tätä ilmapiiriä myös haluan itse vaalia ja toivottaa kerta toisensa jälkeen niin uudet, kuin vanhatkin jäsenet tervetulleiksi treenailemaan.

Kiitos teille! Nähdään seuraavien kirjoitusten parissa. 🙂

-Arttu